Saksa Salzgitter kertomus nro 2 /HIlkka Hytti

 

Tässä alussa vähän kertausta kuvien kera

Lauantai 6.4.2013

Saavuin Saksaan Hannoverin lentokentälle, josta ”Berufsbildende Schulen Fredenberg”in kv-koordinaattori Nina Düwel haki minut ja toi autollaan tunnin ajomatkan päähän Salzgitter Badiin, jossa hotellini sijaitsee. Yhdessä hänen ja toisen opettajan (Anja Wolfram-Fuuken) kanssa kävimme illallisella ja samalla sain saksalaiseen tapaan täydellisesti laaditun viikko-ohjelman tulevalle viikolle. Keskustelimme viikon yksityiskohdista samalla jutellen koulujen samanlaisista haasteista tänä päivänä.

Sunnuntai 7.4.2013

Opettajat Krisztina Holzenkamp ja Claudia Torbecke esittelivät minulle kävelyretkenä Salzgitter-Badin vanhaa kaupunkia ja historiaa. Lopuksi kävimme kahvilla ja nauttimassa tyypilliset saksalaiset vohvelit jäätelöllä, kermavaahdolla ja kuumalla kirsikkahillolla. Saksalaiseen kulttuuriin ja historiaan on jo nyt täten alustavasti tutustuttu.

Maanantai 8.4.2013

Tutustumiskäynti koululle oli päivän ensimmäinen aktiviteetti opettaja Krisztina Holzenkampin johdolla. Samalla sain myös koulun auton käyttööni viikoksi. Odotin saavani tuon vasemman puoleisen, mutta yllätys, yllätys auto olikin 9 hengen pikkubussi. Onneksi minulla oli oma navigaattori mukana, sillä tiedän entuudestaan, että Saksassa ei ole välttämättä suomalaisen helppo löytää perille.

                                 

Koulun lähellä on sairaala nimeltä Klinikum Salzgitter, sinne tein tutustumiskäynnin Frau Holzenkampin kanssa. Siellä oli kaksi päivää sitten vaihtunut ylihoitaja ja hän oli hieman epätietoinen, mitä hän meille esittelisi. Mutta hetken juteltuamme hän keksi, että heillä on geriatrinen kuntoutusosasto, jossa työskentelee englantilainen fysioterapeutti.  Mielenkiintoisen esittelyn jälkeen totesimme tämän  fysioterapeutti herr ? kanssa, että systeemit ja ongelmat ovat suurin piirtein samanlaiset heillä ja meillä vanhojen ihmisten kotona pärjäämisen kannalta katsottuna.

Tämän sairaalakäynnin jälkeen olin Frau Claudia Torbecken tunnilla mukana. Hän opettaa meidän lähihoitajien LaNu:a vastaavaa ryhmää. Heidän toinen opintovuotensa on lopuillaan ja heillä oli alkamassa loppukokeet. Osa ryhmästä siirtyy työelämään (sosialassistent) ja osa jatkaa vielä 2 vuotta, jolloin heistä tulee sosialpedagogiker). He esittelivät minulle englanniksi, kuka laajasti, kuka muutamalla sanalla, mikä oli ollut mieleenpainuvinta opiskelussa.

Pikaisesti kävimme vallan viehättävässä kiinalaisessa ravintolassa syömässä Frau Holzenkampin kanssa. Seuraava vierailu oli vanhainkoti ”Irenenstift”, jossa oli kovin kiireinen johtaja, joka ei ehtinytkään tavata meitä. Mutta puoli tuntia odotettuamme tapasimme Frau Gabriele Heysen, joka käsitykseni mukaan vastaa hoitopuolesta tässä yksityisessä hoitokodissa. Henkilökunnalle saakka ei ollut vielä kantautunut tieto, että tänne tulee toukokuussa suomalaisia tyttöjä harjoittelemaan. Reippaita nuoria naisia oli töissä, ja he sanoivat ou no ja nauroivat päälle. Henki tuntui olevan hyvä. Tämä paikka oli vain muutaman kuukauden ollut toiminnassa. Puutarha oli tekeillä ja sinne oli jo kivetty ”polkuja” ja siellä näkyikin ulkoilijoita. Pikkuinen koira siellä oli myös. Mikään erityisesti green care paikka tämä ei ole. 

Kinestetiikkaa käytetään siirroissa ja Bobath-menetelmää halvausten hoidossa ja sitten heillä oli dementikkojen hoidossa käytössä Müller-Hergelin tekniikka, joka on minulle tuntematon. Ilmeisesti vähän samantyyppinen kuin validaatio menetelmä. Ainakin siellä oli vanhoja esineitä. Asukkaiden (noin 100) kunto on laidasta laitaan, kolmivuorotyö ja nosturi on tarvittaessa apuna. Opiskelijat saavat työvaatteet, ruoan, kahvin ja huom! veden ilmaiseksi työpaikalta. Vain omat työkengät pitää olla, ihan samat säännöt niittenkin suhteen kuin meillä = umpikenkä päältä ja takana remmi. Ja opiskelijoita ottavat mielellään vastaan koska vaan. Mutta valokuvia en saanut ottaa ja hieman steriilin oloinen paikka ensisilmäyksellä. Mutta ensisilmäyshän ei kerro.

Ja sitten Frau Hytti seikkaili pikkubussillaan noin 16 km päähän hotellille Salzgitter-Lebenstedtistä Salzgitter-Badiin.

Tiistai 9.4.2013

Tiistaiaamu valkeni harmaana, välillä tuli vettä ja välillä räntää. Lähdin seikkailemaan yksin noin 60 km päähän kylään, jonka nimi on Isenbüttel ja siellä Green Care paikkaan, jonka nimi on ”Der Hof”, Heilpädagogische Wohn- und Arbeitsstätte”. Matkalla ajelin todellisten ”green care” ympäristöjen halki, mutta myös isojen teollisuusalueitten ohi ja navigaattorini halusi minun näkevän myös ison vanhan kaupungin nimeltä Braunschweig, joten ajoin ihan koko kaupungin halki.

Isenbüttel on pieni muutaman tuhannen asukkaan kaupunki ja tämä ”farmi” sijaitsi parin kilometrin päässä sieltä. Itse paikka oli todellakin green care paikka. Parikymmentä vuotta sitten muutamat kehitysvammaisten vanhemmat halusivat perustaa lapsilleen paikan, jossa heidän kehitysvammaiset nuorensa voisivat asua ja työskennellä eläimien kanssa. Tästä paikasta on hyvät nettisivut, joten laitan linkin tähän  http://www.der-hof-isenbuettel.de/.

Pikkuiset kanapojat ovat suntyneet pääsiäisenä ja niistä ja myös minusta tehtiin paikalliseen lehteen juttu. Olin ensimmäinen ulkomaalainn tutustuja ko paikassa :). Paikassa asuu noin 12 aikuista kehitysvammaista ja saman verran käy kotoa käsin ”töissä” täällä. Pari nuorta asuu lähellä olevassa itsenäistymisasunnossa ja käy sieltä käsin täällä töissä. Paikkoja on yhteensä 22 kehitysvammaiselle aikuiselle. Tähän paikkaan on tulijoita paljon enemmän kuin he voivat ottaa, mutta he haluavat pitää paikan pienenä kodinomaisena paikkana. Kun nuori aikuinen hakee tähän paikkaan, hän on ensin 3 viikon tutustumisjaksolla, josko tällainen toiminta kiinnostaisi ja samalla mietitään, mikä olisi hänen roolinsa täällä. 

 

Siivous kuuluu kaikille.  Jotkut asukkaat työskentelevät kokin apuna laittaen päivän ruoan ja jalostaen sianlihan makkaraksi ja mitä kaikkea he siitä tekevätkään.. Jotkut työskentelevät sikojen kanssa. Heillä ei ole mitään koneita lukuun ottamatta pientä traktoria, koska he eivät osaisi käyttää niitä, mutta lapio, talikko ja kottikärryt on hyvä yhdistelmä. Sikojen ruoanlaitto ja hoito kuuluu myös heidän työhönsä.Pikkupossut olivat sisällä ja isot läpi vuoden ulkona :).

Jotkut työskentelevät kanojen kanssa ruokkien niitä ja munia keräten. Nämä työntekijät osaavat laskea, joten he tietävät, montako munaa päivässä on tullut. Osa työskentelee hevosten kanssa ja lähes kaikki käyvät ratsastamassa kaksi kertaa viikossa, toinen kerta ”tavallista” ja toinen ratsastusterapiaa. Heillä on normaali 8 tunnin työpäivä, mutta siihen kuuluu myös ratsastusta, uimassa käyntiä ym. toimintaa.

Sitten heillä on luomumyymälä ja kahvila. Näissä työskentelee myös kehitysvammaisia, jotka osaavat laskea. Heillä on myös myyntivaunu ja he käyvät kolme kertaa viikossa lähikaupunkien toreilla myymässä omia tuotteitaan. Eli he näkevät esimerkiksi sian koko elinkaaren ja tuotteiden valmistamisen ja markkinoimisen. Varsinaisesti maanviljelystä heillä ei ole, vain hyötypuutarha heidän omaan käyttöönsä, mutta nyt heillä on paljon omenapuita kasvamassa, joten omenoista sitten tulevaisuudessa tehdään jotain myytävää. He tekevät myös matkoja täältä pienissä ryhmissä, esim Kanarian saarille, Prahaan, vaellusmatkoja..

Rahoitus tähän kaikkeen tulee osin valtiolta projektirahana, osin yksityisiltä lahjoittajilta ja osin yrityksiltä, esim. Volkswagen. En ole koskaan käynyt missään vastaavassa paikassa. Vastaanotto oli siellä ystävällistä ja asukkaat halusivat puhua kanssani englantia, jota he osasivat pari sanaa.  Yksi asia, joka ei ole tullut aikaisemmin mieleeni tuli esille, kun kysyin, mihin asukkaat muuttavat täältä, kun he jäävät ”eläkkeelle”? Heidän ensimmäiset kehitysvammaisensa tulevat nyt vasta eläkeikään natsiajasta johtuen. Tässä paikassa heillä on suunnitelmana, että eläkeiän saavutettuaan asukkaat saisivat asua täällä ja osallistua ”talon töihin” vointinsa mukaan ikään kuin vanha isäntä tai –emäntä tekivät ennen Suomessakin. Johtavana ajatuksena heillä on, että kehitysvammaiset saavat tehdä ”oikeaa” työtä ja, että he ovat tekemisessä lähiympäristön ihmisten kanssa. Tilalla on myös luontopolku, joka on varsinkin lapsiperheiden suuressa suosiossa.

Tiistai-illan ohjelma oli myös tavallaan Green Care-juttu. Vierailin Frau Anja Wolfram-Fuuken luona illallisella ja samalla tutustuin hänen kolmen päivän ikäisiin koiranpentuihinsa J. 

Ennen vierailua kävimme kuitenkin tutustumassa paikalliseen hostelliin, johon suomalaiset opiskelijatytöt majoittuvat harjoittelunsa aikana. Paikka näytti ulkoa järkyttävältä graffiteineen, mutta sisältä se oli todella siisti, viihtyisä paikka. Ja tytöt saavat olla nelistään siellä koko ajan.

Talon toisessa päässä on nuorisotilat, siksi talo näytti ulkoapäin minun silmiini hieman oudolta. Sekä nuorisotiloista että hostellista vastaa erittäin viehättävä nuori nainen Frau Tamara Hagen. Hostellissa on kaikki mukavuudet, pyyhkeet pitää ottaa omat. Oleskelu maksaa 10€/vrk ja lisäksi kertamaksuna 3€ vuodevaatteista. Olette

jo ehkä panneet merkille, että käytän sanaa Frau jokaisen naisen nimen edessä. Näin he puhuttelevat toisiaan. Edes nimikylteissä ovien vieressä ei ole etunimeä, vaan Frau se ja se.