Salzgitterin viimeinen viikko, M & A

Viimeistä viedään!

Työssäoppimisjaksomme neljännellä viikolla oli paljon tutustumiskäyntejä erilaisiin hoitoalan paikkoihin. Keskiviikkona Fr. Holzenkamp vei meidät tutustumaan paikalliseen saattohoitokotiin (saks. Hospiz). Yksikössä oli vain 8 paikkaa, mikä teki hoitokodista hyvin kodinomaisen ja viihtyisän. Paikan toimintaperiaatteena on hoitaa asukkaita niin, että heidän viimeiset päivänsä olisivat mahdollisimman kivuttomat ja pelottomat. He kuuntelevat jokaisen mielipidettä, ja ruokailun ja vuorokausirytmin asukkaat saavat valita itse. Tämä oli mielestämme hienoa, sillä saattohoitopotilaiden kohdalla erityisesti itsemääräämisoikeus on ehdottoman tärkeää. Myöskään kipulääkkeiden annostusta ei hurjasti rajoiteta hoitopaikassa, sillä tärkeintä on, ettei potilaalla ole kipuja. Kun kysyimme paikan esittelijältä, mistä hän pitää eniten työssään, hän kertoi, että rauhallisuus ja kiirettömyys ovat hänen mielestään saattohoitotyön parhaimpia puolia. Hoitajilla on oikeasti aikaa vain istua ja pitää vaikka kädestä, tai jos potilas haluaa keskustella, kaikkeen löytyy aikaa. Green carea löytyi täältäkin sen verran, että eräs työntekijä toi usein koiransa mukanaan töihin potilaiden seuraksi. Jokaisessa potilashuoneessa ja yhteistiloissa oli myös paljon kasveja.
  Hospiz-vierailun jälkeen meillä oli toinen tapaaminen sairaalassa, Klinikum Salzgitterissä, joka on valmistunut 2010, joten hyvin uusi ja moderni sairaala kyseessä. Paikkaa esitteli meille nuori mukava nainen (Fr ?), jonka ammatista emme ole varmoja, mutta se liittyi hallinnollisiin tehtäviin. Keskustelimme paljon hoitoalan koulutuksen eroista Saksassa ja Suomessa, ja hän oli hyvin kiinnostunut meidän lähihoitajakoulutuksestamme. Pääsimme näkemään mm. lastenosaston sekä synnytysosaston, josta mielenkiintoisen teki 'perhehuone', joka meidän silmissämme näytti n. 4 tähden hotellihuoneelta. Tuoreet vanhemmat voivat vuokrata huoneen ensimmäisiksi öiksi, ja yhdeltä yöltä se maksoi 45€.
  Ympäri sairaalaa oli paljon huonekasveja, ja lastenosastolla oli iso akvaario ja paljon värejä sisustuksessa. Lisäksi näimme kuntoutusosaston, tarkemmin "kipuklinikan", jossa kuntoutetaan kroonisesta kivusta kärsiviä potilaita. Heillä on paljon liikuntaa päiväohjelmassa, ja joka aamu he tekevät mm. sauvakävelylenkin ulkona. Tämäkin yksikkö oli varsin viihtyisä ja värikäs, ja ilmapiiri oli mukavan rento ja kiireetön.

  Torstaina kävimme vierailemassa maatilalla, Isenbüttelissä, jossa sijaitsee kehitysvammaisten asuntola. He hoitavat maatilaa ja asuintaloa viiden hengen ryhmissä, ja ansaitsevat itselleen pienen palkkion. Paikan esittelijän mukaan maatilalla työskentely on kehitysvammaisille mitä parhainta, sillä se on loogista työtä, missä näkee työnsä jäljen, esim. hevosten tai kanojen hoitaminen. Maatilalla on n. 20 hevosta, joista suurin osa toimii terapiaratsuina ja ovat vuokrakäytössä. Lisäksi tilalla on 17 sikaa ja monia pikkupossuja, pari tallikissaa, n. 350 kanaa ja kaneja. Tämä maatila on täysin luomutila, ja he myyvät pienessä myymälässä tuotteitaan sekä pitävät omaa kahvilaa. Tila on aloittanut toimintansa 1997, ja siellä asuu 16 yli 18-vuotiasta kehitysvammaista. Ympäri tilaa kasvaa n. 100 tuoretta omenapuuta, ja tulevaisuuden suunnitelmissa näkyy omenoiden hyödyntäminen jollakin tavalla myymälän puolella, oli se sitten hillon, mehun taikka snapsien muodossa J. Talon asukkaat saavat asua tilalla vaikka loppuelämänsä, jos vain haluavat, ja he ovat yhdessä henkilökunnan kanssa kuin yhtä suurta perhettä. Isenbüttel oli vaikuttava ja hyvin ainutlaatuinen paikka. Esittelijän mukaan Saksassa on tämänkaltaisia paikkoja vain kourallinen. Maatilalla työskentely on mitä parasta hoitoa ja kuntoutusta niin kehitysvammaisille kuin muillekin asiakasryhmille ja mielestämme tällaista hoitomuotoa pitäisi olla Suomessakin enemmän. Esim. mt- ja päihdekuntoutujille luonnon keskellä oleminen ja luonnon parissa työskentely voisi olla hyvin parantavaa.

  Työssäoppimisreissumme oli kokonaisuudessaan mahtava kokemus, ja me molemmat suosittelemme tätä ihan jokaiselle! Saimme paljon uusia ystäviä ja tuttavia, joita kyllä aivan varmasti tulee ikävä ja kaipuu. Onneksi sentään facebook on keksitty! Kielitaito parani kummallakin paljon, ja loppujen lopuksi Melinakin selviytyi melko hyvin, vaikka työpaikallakaan ei juuri ollut ketään samaa kieltä puhuvaa. Anni pääsi aivan uusiin ulottuvuuksiin saksan kielen kanssa. Onneksi kahdesta saksalaisesta opettajasta saamme vielä iloita Suomesta käsin heidän tullessa oppilaidensa kanssa Suomeen vastavierailulle. Nyt on kai sitten aika pakata muistot ja suklaat laukkuihin, ja lähteä kohti Suomea. Auf Wiedersehen! :)

  - M & A

                                                   Kuvia Isenbüttelistä

Matkalaiset Goodbye Partyssa